Pakistanin rajalla tai sitten ehkä Turkin
on pienen pieni pläntti: Ei kenenkään maa.
Se alue on ympäröity piikkilanka-aidoin.
On betoninen portti, josta kulkea ei saa.

Siellä ruusumeren kauniin nään.
Se on maa ei kenenkään.

Rajavartioston mies sai morsion niin kauniin,
mut’ kosiessaan tyttöä neito vastas’ vaan:
”Morsiuskimppuun tahdon valkoiset ruusut,
valkoiset ruusut ei kenenkään maan.”

Siellä ruusumeren kauniin nään.
Se on maa ei kenenkään.

Myös turkkilainen kapteeni tahtoi saada vaimon,
mut’ ehdot oli samat kun hän kosi armastaan.
Vastas’ kaunis neito: ”Kyllä vaimoksesi tulen,
jos poimit mulle ruusut ei kenenkään maan.”

Siellä ruusumeren kauniin nään.
Se on maa ei kenenkään.

Pakistanin armeijan uljaat sotamiehet
kivääreinen lähtivät ruusut poimimaan.
Saapui turkkilainen kolonna myös kielletylle maalle.
Kukat keräten tottelivat kapteeniaan.

Siellä ruusumeren kauniin nään.
Se on maa ei kenenkään.

Ah, ruusumeren tuoksu oli voimakas ja vahva.
Kaikki uljaat sotamiehet hoiperteli kedolla.
Ne venäjäksi kirosivat, turkiksi ne manas’,
vaan ei aikaakaan kun olivat jo soltut unessa.

Siellä ruusumeren kauniin nään.
Se on maa ei kenenkään.

Sulhaspojat näkivät niin ihmeen kauniin unen:
Et rajat olis’ auki niin kuin Kremlin portit on.
Vaan sinne jäivät molemmat taa piikkilanka-aidan
ja yhä vieläkin tuo maa on koskematon.

 
 

Siellä ruusumeren kauniin nään.
Se on maa ei kenenkään.