Kuin suuri vedenpaisumus
se tiesi rannoillemme palata.
Maihin selviytyi rakkaus
virran pakenevan kahleista.
Sai aikaa ikuisuuden,
ilmaan liukeni kadoten.

Nyt houkat kyltymättömät
sitä seosta hengittävät,
ei minkään palkinnon toivossa,
ei rangaistuksen pelossa.
Silti joutuvat hengittämään
rytmiin joskus niin kiihkeään.

Heille pellot vuoteiksi teen,
laulan laulun rakastuneen.
Hengitän, rakastan edelleen,
rakastan, rakastan, siis elän.

Tosin paljon joudut vaeltamaan,
sillä laaja on rakkauden maa.
Se koettelee ritareitaan,
kysymyksin sun uuvuttaa.
Vaatii erojakin rakkauden maa,
unen vie etkä lepoa saa.

Ei mielipuolia järkiinsä saa,
he vaikka uhmaavat kuolemaa,
ettei katkeais’ väliltään
säie rakkauden vieläkään.
Hinnan kuinka suuren he vaan
siitä valmiit on maksamaan.

Tuuli rakkauden humalluttaa,
jalat alta vie, kuolleet eloon saa.
Jos ei rakastanut ole nyt,
ei ole elänyt, hengittänyt.

Rakkauteen tukehtuneet
kutsun kuoleman kuulleet he on.
Heidät tilille vieläkin saa
kohu, hälinä taukoomaton.
Himoon, rakkauteen kuolleille
me kynttilät sytytämme.

Saavat vaeltaa kukkasissa
heidän sielunsa, unelmansa
ja hengittää ikuisuutta,
kuulla huokaus huulilta,
nähdä silloilla niin haurailla,
maailmankaikkeuden turuilla.

Heille pellot vuoteiksi teen,
laulan laulun rakastuneen.
Hengitän, rakastan edelleen,
rakastan, rakastan, siis elän.