Vuorensolan hiljaisuudessa, missä kalliot eivät estä tuulta, Jyrkänteillä minne kukaan ei ole tunkeutunut, Siellä asui ja eleli iloinen vuoren kaiku, - Sieltä hän vastaili huutoihin - ihmisten huutoihin. Silloin kun yksinäisyys kuin paakkuna takertuu kurkkuun. Ja sortunut vaikerrus tuskin kuultavana putoaa jyrkänteeltä Tämän avunhuudon kaiku vastaanottaa ripeästi. Voimistaa sen - ja hellästi kantaa sen takaisin lähettäjalleen. Ne eivät kai olleet ihmisiä - juovuttuaan huumeista ja myrkkyj uomista, Ja jotta kukaan ei kuulisi kovaa töminää ja korsketta, Ne tulivat vaientamaan ja tappamaan elävän vuoren kaiun, - Ne sitoivat kaiun ja tunkivat hänelle suukapulan. Koko yön jatkui tämä verinen julma huvittelu, - Ja kaiku hakattiin ja tallottiin - mutta kukaan ei kuullut ääntä Aamulla ne ampuivat vaiennetun vuoren kaiun, - Ja kivet vierivät alas kuin kyyneleet haavoitetusta kalliosta...
© Antti Torvinen. Käännös, ?