Saman näen taas maan, samat puut, auringon,
kaikki luonnossa samaan käy laatuun.
Mutta kuitenkin... Ei, kaikki toisin nyt on.
Kaikki muuttuu kun ystävä kaatuu.

Vasta kinasteltiin, väliin kiivasteltiin,
sattui - öisinkään unta ei saatu.
Nyt ei väittele hän. Miksi käynyt on niin?
Minä jäin, mutta ystävä kaatui.

Usein tohotti hän, kävi hermoillekin.
Mutta taistossa varmin ja taatuin
oli kaveri hän. Tämän tunnustaisin
mutten voi, sillä ystävä kaatui.

Miten kylmä nyt on! Enpä uskoa vois.
Sydän äkkiä rinnassa paatui.
On kuin sammunut pois rakovalkea ois.
Tuli kylmä, kun ystävä kaatui.

Herään korsussa yöllä ja ystävällein
- aina kun ollaan vierekkäin maattu -
huudan: - Kaveri hei, annas tupakkaa! Ei
vastaa ystävä. Ystävä kaatui.

Enhän ystävän uskoa voi kaatuneen.
Ovat ystävät kanssamme aina.
Lailla kunniavartion vierellä veen
kuuset seisovat vaiteliaina.

Kello käy, mutta aika on pysähtynyt.
Rauhan hetkin kuin lahjaksi saaduin
tuntuu kuin hänen edestään eläisin nyt
eikä ystävä - minä se kaaduin...